Joskus se on helppoa, joskus työlästä ja joskus kerrassaan hermoja raastavaa, kätilön homma nimittäin. Tällä kertaa kaikki sujui kuin oppikirjasta ja Stina ponnisteli melko vaivattomasti maailmaan poikakvartetin, kasvattajan iloksi vieläpä keskellä kirkasta päivää. Ei yövalvomista eikä muutakaan ahdistavaa, pennut olivat syntymäpirteitä ja suuntasivat saman tien maitohanoille.

Tässä vaiheessa sitä vain odottelee innolla silmien aukeamista ja sitä, että pennut alkavat muuttua marsuista enemmän koiranpennuiksi. Ensimmäiset potretit tuli toki jo napattua ja nimet, sekä työnimet että viralliset, on kehitelty. Tässäpä joukkue, joista muutamalle on oma koti hakusessa, kunhan tuosta varttuvat. Syntymäpäivä oli siis 12. marraskuuta ja kuvissa veikkoset ovat neljän päivän ikäiset.

Jos narttu näyttää tältä, mahtaako se olla kantava? Stina on silmin nähden rauhoittunut sen jälkeen, kun se tapasi sulhaspoikansa Masin vajaa kaksi viikkoa sitten. Tässä vaiheessa on mahdotonta tietää, eiväthän mahdolliset alkiot ole vielä edes kiinnittyneet, mutta jännityksellä tässä tulevaa odotellaan. Jos onnistuneet treffit tuottivat tulosta, pikku-Stinat ja pikku-Masit syntyvät marraskuun puolivälin tietämissä.
Useampi on kysellyt, että minkäköhän väristä jälkikasvua tämä parivaljakko saa aikaan. No, sitähän ei tiedä ilman kristallipalloa kukaan, mutta todennäköisyyksiä on kiva laskea. Todennäköisyyksien valossa jokaisella pennulla on 50 prosentin mahdollisuus olla musta, 25 prosentin mahdollisuus olla soopeli (fawn) ja 25 % mahdollisuus olla merkkivärinen. Lisäksi niillä on 50% mahdollisuus olla ruskeita, siis siten, että kaikki musta pigmentti, niin karva kuin kirsukin, onkin mustan sijaan ruskeaa. Ja ne soopelit, ne ovat varmasti melko tummalla varjostuksella kuten Stinakin, koska kaikki kantavat joko merkkiväriä tai väistyvää mustaa. Jjännitetään lopputulemaa ja katsotaan, miten sattuma näitä vaihtoehtoja asemoi. :D

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tuskin olen ilmoittanut, että lopetan pyrtsien kasvattamisen, kun melkein samaan hengenvetoon kerron, että meille on syntynyt uusi pentue. En ole luonteeltani epävakaa enkä peru päätöksiäni, mutta sattuma on melko suuri vaikuttaja kaikessa elämässä, miksei siis koirankasvatuksessakin. Saarijärvelle syntyi mielestäni mainio pentue, jossa vanhempina ovat omat kasvattini. Koirat ovat saman perheen koiria ja omistaja halusi lähinnä itselleen pentueesta pennun. En ihmettele, Utu, oman rakkaan Merlinini sisko, on yksi viehättävimmistä tuntemistani pyrtseistä ja tarkoitan paitsi ulkoisia avuja, myös sisäistä kauneutta. Utu on omistajansa Satun toinen mieli ja kun sillä alkaa jo olla ikää, oli aika tehdä ratkaisu. Ziggy sopi sulhasehdokkaaksi mainiosti, onhan sekin rotuisekseen varsin mukavan luonteinen koira. Ziggyhän asui meillä kotona viime syksyyn asti ja vei Saarijärvelle mukanaan isohkon palan sydäntäni.

Niin siinä sitten kävi, että päädyin rekisteröimään pentueen omalle kennelnimelleni ja sitouduin etsimään pennuille rakastavat kodit. Olkoon tämä sitten vaikka rodun kasvatusurani huipennus - sainhan yhteen sukutauluun käytännössä kaiken, mitä olen viimeisten yli kymmenen vuoden aikana rodun parissa puuhastellut. Ja pojathan tästä yhdistelmästä vielä kotejaan kaipailevat. 

Pennut ovat tätä kirjoitettaessa pulskia tyyppejä, jotka availevat silmiään. Tässä niistä kuvat noin kymmenen päivän iässä. Nimien ideoinnista on vastannut enimmäkseen Satun tytär Veera, 3 vuotta. Mielestäni ne ovat vähintäänkin kuvaavia. :D

Pitkien joulun- ja uudenvuodenpyhien aikana on ollut aikaa järjestellä ajatuksia. Olen uhrannut reilut kaksikymmentä vuotta intohimoiseen pyreneittenpaimenkoirien kasvattamiseen ja kymmenkunta vuotta siinä sivussa omistin leijonanosan vapaa-aikaani jackrussellinterriereille. En voi sanoa epäonnistuneeni kummankaan rodun kohdalla. Olen jälkikäteenkin ajateltuna varsin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Täydellisiä ne eivät ole, eivät kaikki toivotusti terveitäkään, mutta mielestäni olen onnistunut antamaan kummankin rodun kehitykselle oman pienoisen panokseni. Ainakin olen saanut tehtyä ihmisille mukavia perheenjäseniä ja harrastuskavereita, sellaisia, joiden kanssa on toivottavasti kiva elää ja olla.

Nyt taitaa olla uuden aika. Pyrtsimaailmassa täällä kotimaassa rodun sisällä vallitseva henki on kammottava. Jos en olisi omin silmin nähnyt, kuullut ja saanut osakseni sanoin kuvaamatonta, epäreilua ja törkeää loan heittoa, en uskoisi sellaista edes mahdolliseksi. Ihmiset jaksavat hämmästyttää. Perättömät, katteettomat, tuulesta temmatut syytökset ja julkinen myllytys sosiaalisessa mediassa jättävät jälkensä, niitä kantaa mukana sydämessään, vaikka kuinka koittaisi kovettaa mielensä ja yrittäisi olla pahoittamatta mieltään. Valitettavasti kohteiksi ovat useampaan otteeseen joutuneet myös sivulliset, kasvatinomistajat, joiden ei missään tapauksessa pitäisi päätyä keskelle kasvattajaa kohtaan suunnattua ryöpytystä. Mutta ihmiset osaavat olla täysin häpeämättömiä.

Minulle taisi tulla tuota maailmaa kiintiö täyteen. Olen rauhassa kypsytellyt jo pitkään jatkunutta tilannetta ja tullut siihen tulokseen, että irrottautuminen, niin vaikeaa kuin se onkin, on viisain ratkaisu. Ilman sen isompaa draamaa tai marttyyriasennetta luovutan suosiolla ja jätän tilaa niille, jotka tekevät kaiken aina paremmin ja ovat valmiita kritisoimaan puskista, herjaamaan ja huutelemaan, ihan vain siksi, että voivat. Olen nähnyt uskomatonta joukkohysteriaa, jossa kuoroon liittyy väkeä, vaikka he eivät edes tiedä, kenen laulua laulavat. Toivottavasti se heille joskus selviää, aikuisia ihmisiä kun kuitenkin enimmäkseen ovat.

Halusin kirjoittaa tämän julki, kaikille nähtäväksi, jotta huhut eivät ehdi edelle. Olen yrittänyt parhaani, tehnyt kasvatustyötäni niin perusteellisesti ja huolella kuin se vain on mahdollista. Olen tehnyt sitä hiljaa itsekseni, puuttumatta muiden tekemisiin. Se ei ole riittänyt. Minun perisyntini taitaa olla rehellisyys ja avoimuus, niillä eväillä tässä maailmassa ei pärjää. Pitäisi osata juonitella ja ilkeillä takaisin, vastata huutoon huudolla. Pitäisi osata manipuloida, valjastaa ihmisiä eturintamaan ja suojautua itse taka-alalle. No, en osaa enkä halua.

Kasvattejani on jalostuskäytössä eri puolilla maailmaa - tietenkin Suomessa, mutta myös Ruotsissa, Norjassa, USA:ssa ja rodun kotimaassa Ranskassakin. Jatkukoon työni toisten kasvattajien kautta.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, joten toki jätän itselleni vielä harkitsemisen varan, mutta tällä hetkellä tunnen oloni vapautuneeksi ratkaisun tehtyäni.

Russelimaailmaan en koe enää kuuluvani siitä yksinkertaisesta syystä, että rodusta tuli ensimmäisten kymmenen, antoisan rakenteluvuoden jälkeen yltiösuosittu. En löydä paikkaani maailmasta, jossa pentuja syntyy vajaan 800 yksilön vuosivauhtia ilman minun osallisuuttanikin. Minulle kasvattaminen on pienimuotoista yritystä ylläpitää ja parantaa rotua ja nykyisessä russelien kysynnän ja tarjonnan mittakaavassa koen sen vaikeaksi.

Luulen myös löytäneeni itselleni uuden intohimon kohteen. Venäjänbolonkat ovat ihastuttavia pikku koiria, jotka uutena rotuna täyttävät kaikki tarpeeni. Haluan opiskella rotua ja jos mahdollista, myös rakentaa sitä. Rotu on ihastuttavan epäyhtenäinen, jopa sellaisilta perustavaa laatua olevilta ominaisuuksiltaan, joita rotumääritelmä edellyttää. Näen sen kaiken haasteena. On selvää, että uudesta rodusta tulee paljastumaan ei-toivottuja asioita, etenkin kun terveyttä tutkitaan laajemmalti. Haluan olla jo alusta asti eturintamassa taistelemassa sekä terveyden että oikean rotutyypin puolesta. Kuono kohti uusia tuulia.

Huh, tulipas paatosta. Mutta tulipa sanottua. Ja tuntui hyvältä.

Ihan hulvatonta meininkiä on tätä nykyä tuolla lattianrajassa. Pennut touhottavat jo pitkiä rupeamia milloin toistensa kimpussa, milloin lelujen ja milloin varpaiden. Ulkoilmaa on jo käyty haistelemassa ja autoajeluita on tehty. Muuta viihdettä ei kyllä osaa kaivata, kun seurailee pentujen edesottamuksia. Ovat ne ihan tolkuttoman hauskaa sakkia. :D

Kaikki muut ovat jo omat kotinsa löytäneet, mutta näillä näkymin musta komistus Dasha on vielä sitä ikiomaa kainaloaan vailla. Kivekset ovat jo tunnettavissa ja purentakin näyttää lupaavalta. Luonteeltaan poika on mahdottoman reipas.

Tässä koko pentujengi tiivistettynä pariin kuvaan.

Pientä leikinvirittelyä ja tepsutusta on ilmassa. Eivät ne leikkihetket kauaa kestä, mutta päivä päivältä Fiinan ja Stinan pennut alkavat muistuttaa enemmän koiranpentuja kuin marsuja. Pentuja on kyselty kiitettävästi, mutta kaikkiaan neljästä pojasta kahdelle olisi vielä hakusessa se ikioma ihmisensä.

Jotenkin toivoisin, että kotitarjokkaat olisivat edes aavistuksen kiinnostuneita myös näyttelykehässä pyörähtelystä. Mitään intohimoisia näyttelyihmisiä en etsiskele, enhän sellainen ole itsekään, mutta olen nähnyt pentueiden eteen suuren vaivan ja totta kai mieluusti hakisi työnsä tuloksille jonkinlaista ulkopuolista kritiikkiäkin. Jos siis haet pentua perheenjäseneksi, pystyt sitoutumaan turkinhoitoon ja olet edes pikkuisen kehiin päin kallellaan, niin olepa yhteyksissä.

Tässä pentuja silmien kera - ensin Fiinan A-pennut ja sitten Stinan B-lapset. :D

Stinan ja Brunon jälkikasvulle tuli eilen mittariin yksi viikko ikää. Pentulaatikossa on kaikki hyvin ja pennut tuhisevat tyytyväisinä, joten tässä vaiheessa kasvattaja pääsee vielä helpolla. Pennut saivat työnimensä ja viralliset nimetkin on päätetty, joten tässä esittelykierros kuvien kera:

Fiinan ja Wilden pentukolmikko syntyi 10. syyskuuta ja tässä vaiheessa odotellaan kovasti, että silmät alkaisivat raottua. Painoa kaikille on tullut roimasti, maitobaarissa toisin sanoen riittää tarjoilua. Pennut muistuttavat ehkä enemmän marsuja kuin koiranpentuja.

Työnimet ja virallisetkin nimet on jo keksitty, joten tässäpä lyhyt esittely prinsseistä ja prinsessasta - sillä sellaisiksi kaikki Entre Nous -bolonkapennut nyt ja vastakin ristitään. Kuvat on otettu kunniakkaassa yhden viikon iässä.

Pidimme elokuisena viikonloppuna koko viikonvaihteen mittaisen pyrtsien kasvattitapaamisen, jossa yhdistimme voimamme Tanja Salomiehen, Kennel Salokannel, kanssa. Meitä oli sellaiset 25 ihmistä ja vähän enemmän koiria touhuamassa Taipalsaaren Solkeissa Lappeenrannan Palveluskoirayhdistyksen kesäpaikassa. Ohjelmassa oli tutustumista rallytokoon Tuula Temolan opastuksella. Metsässä taas hätisteltiin hirvikärpäsiä ja treenailtiin hakua ja viestiä Claudia Ottkan opissa. Kiitos kummallekin koutsille!

Saunominen, lammessa uiminen täysikuun loimottaessa, kodassa grillailu, syöminen ja tietysti rento ajatustenvaihto kuuluivat tietysti myös ohjelmaan. Lyhyesti tiivistettynä: oli kivaa! Iso kiitos kaikille mukana olleille. <3

Ohessa muutama valikoitu kuva viikonlopulta.