Tässä sitä nyt sitten ollaan. Tuskin olen ilmoittanut, että lopetan pyrtsien kasvattamisen, kun melkein samaan hengenvetoon kerron, että meille on syntynyt uusi pentue. En ole luonteeltani epävakaa enkä peru päätöksiäni, mutta sattuma on melko suuri vaikuttaja kaikessa elämässä, miksei siis koirankasvatuksessakin. Saarijärvelle syntyi mielestäni mainio pentue, jossa vanhempina ovat omat kasvattini. Koirat ovat saman perheen koiria ja omistaja halusi lähinnä itselleen pentueesta pennun. En ihmettele, Utu, oman rakkaan Merlinini sisko, on yksi viehättävimmistä tuntemistani pyrtseistä ja tarkoitan paitsi ulkoisia avuja, myös sisäistä kauneutta. Utu on omistajansa Satun toinen mieli ja kun sillä alkaa jo olla ikää, oli aika tehdä ratkaisu. Ziggy sopi sulhasehdokkaaksi mainiosti, onhan sekin rotuisekseen varsin mukavan luonteinen koira. Ziggyhän asui meillä kotona viime syksyyn asti ja vei Saarijärvelle mukanaan isohkon palan sydäntäni.

Niin siinä sitten kävi, että päädyin rekisteröimään pentueen omalle kennelnimelleni ja sitouduin etsimään pennuille rakastavat kodit. Olkoon tämä sitten vaikka rodun kasvatusurani huipennus - sainhan yhteen sukutauluun käytännössä kaiken, mitä olen viimeisten yli kymmenen vuoden aikana rodun parissa puuhastellut. Ja pojathan tästä yhdistelmästä vielä kotejaan kaipailevat. 

Pennut ovat tätä kirjoitettaessa pulskia tyyppejä, jotka availevat silmiään. Tässä niistä kuvat noin kymmenen päivän iässä. Nimien ideoinnista on vastannut enimmäkseen Satun tytär Veera, 3 vuotta. Mielestäni ne ovat vähintäänkin kuvaavia. :D

Pitkien joulun- ja uudenvuodenpyhien aikana on ollut aikaa järjestellä ajatuksia. Olen uhrannut reilut kaksikymmentä vuotta intohimoiseen pyreneittenpaimenkoirien kasvattamiseen ja kymmenkunta vuotta siinä sivussa omistin leijonanosan vapaa-aikaani jackrussellinterriereille. En voi sanoa epäonnistuneeni kummankaan rodun kohdalla. Olen jälkikäteenkin ajateltuna varsin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Täydellisiä ne eivät ole, eivät kaikki toivotusti terveitäkään, mutta mielestäni olen onnistunut antamaan kummankin rodun kehitykselle oman pienoisen panokseni. Ainakin olen saanut tehtyä ihmisille mukavia perheenjäseniä ja harrastuskavereita, sellaisia, joiden kanssa on toivottavasti kiva elää ja olla.

Nyt taitaa olla uuden aika. Pyrtsimaailmassa täällä kotimaassa rodun sisällä vallitseva henki on kammottava. Jos en olisi omin silmin nähnyt, kuullut ja saanut osakseni sanoin kuvaamatonta, epäreilua ja törkeää loan heittoa, en uskoisi sellaista edes mahdolliseksi. Ihmiset jaksavat hämmästyttää. Perättömät, katteettomat, tuulesta temmatut syytökset ja julkinen myllytys sosiaalisessa mediassa jättävät jälkensä, niitä kantaa mukana sydämessään, vaikka kuinka koittaisi kovettaa mielensä ja yrittäisi olla pahoittamatta mieltään. Valitettavasti kohteiksi ovat useampaan otteeseen joutuneet myös sivulliset, kasvatinomistajat, joiden ei missään tapauksessa pitäisi päätyä keskelle kasvattajaa kohtaan suunnattua ryöpytystä. Mutta ihmiset osaavat olla täysin häpeämättömiä.

Minulle taisi tulla tuota maailmaa kiintiö täyteen. Olen rauhassa kypsytellyt jo pitkään jatkunutta tilannetta ja tullut siihen tulokseen, että irrottautuminen, niin vaikeaa kuin se onkin, on viisain ratkaisu. Ilman sen isompaa draamaa tai marttyyriasennetta luovutan suosiolla ja jätän tilaa niille, jotka tekevät kaiken aina paremmin ja ovat valmiita kritisoimaan puskista, herjaamaan ja huutelemaan, ihan vain siksi, että voivat. Olen nähnyt uskomatonta joukkohysteriaa, jossa kuoroon liittyy väkeä, vaikka he eivät edes tiedä, kenen laulua laulavat. Toivottavasti se heille joskus selviää, aikuisia ihmisiä kun kuitenkin enimmäkseen ovat.

Halusin kirjoittaa tämän julki, kaikille nähtäväksi, jotta huhut eivät ehdi edelle. Olen yrittänyt parhaani, tehnyt kasvatustyötäni niin perusteellisesti ja huolella kuin se vain on mahdollista. Olen tehnyt sitä hiljaa itsekseni, puuttumatta muiden tekemisiin. Se ei ole riittänyt. Minun perisyntini taitaa olla rehellisyys ja avoimuus, niillä eväillä tässä maailmassa ei pärjää. Pitäisi osata juonitella ja ilkeillä takaisin, vastata huutoon huudolla. Pitäisi osata manipuloida, valjastaa ihmisiä eturintamaan ja suojautua itse taka-alalle. No, en osaa enkä halua.

Kasvattejani on jalostuskäytössä eri puolilla maailmaa - tietenkin Suomessa, mutta myös Ruotsissa, Norjassa, USA:ssa ja rodun kotimaassa Ranskassakin. Jatkukoon työni toisten kasvattajien kautta.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, joten toki jätän itselleni vielä harkitsemisen varan, mutta tällä hetkellä tunnen oloni vapautuneeksi ratkaisun tehtyäni.

Russelimaailmaan en koe enää kuuluvani siitä yksinkertaisesta syystä, että rodusta tuli ensimmäisten kymmenen, antoisan rakenteluvuoden jälkeen yltiösuosittu. En löydä paikkaani maailmasta, jossa pentuja syntyy vajaan 800 yksilön vuosivauhtia ilman minun osallisuuttanikin. Minulle kasvattaminen on pienimuotoista yritystä ylläpitää ja parantaa rotua ja nykyisessä russelien kysynnän ja tarjonnan mittakaavassa koen sen vaikeaksi.

Luulen myös löytäneeni itselleni uuden intohimon kohteen. Venäjänbolonkat ovat ihastuttavia pikku koiria, jotka uutena rotuna täyttävät kaikki tarpeeni. Haluan opiskella rotua ja jos mahdollista, myös rakentaa sitä. Rotu on ihastuttavan epäyhtenäinen, jopa sellaisilta perustavaa laatua olevilta ominaisuuksiltaan, joita rotumääritelmä edellyttää. Näen sen kaiken haasteena. On selvää, että uudesta rodusta tulee paljastumaan ei-toivottuja asioita, etenkin kun terveyttä tutkitaan laajemmalti. Haluan olla jo alusta asti eturintamassa taistelemassa sekä terveyden että oikean rotutyypin puolesta. Kuono kohti uusia tuulia.

Huh, tulipas paatosta. Mutta tulipa sanottua. Ja tuntui hyvältä.

Ihan hulvatonta meininkiä on tätä nykyä tuolla lattianrajassa. Pennut touhottavat jo pitkiä rupeamia milloin toistensa kimpussa, milloin lelujen ja milloin varpaiden. Ulkoilmaa on jo käyty haistelemassa ja autoajeluita on tehty. Muuta viihdettä ei kyllä osaa kaivata, kun seurailee pentujen edesottamuksia. Ovat ne ihan tolkuttoman hauskaa sakkia. :D

Kaikki muut ovat jo omat kotinsa löytäneet, mutta näillä näkymin musta komistus Dasha on vielä sitä ikiomaa kainaloaan vailla. Kivekset ovat jo tunnettavissa ja purentakin näyttää lupaavalta. Luonteeltaan poika on mahdottoman reipas.

Tässä koko pentujengi tiivistettynä pariin kuvaan.

Pientä leikinvirittelyä ja tepsutusta on ilmassa. Eivät ne leikkihetket kauaa kestä, mutta päivä päivältä Fiinan ja Stinan pennut alkavat muistuttaa enemmän koiranpentuja kuin marsuja. Pentuja on kyselty kiitettävästi, mutta kaikkiaan neljästä pojasta kahdelle olisi vielä hakusessa se ikioma ihmisensä.

Jotenkin toivoisin, että kotitarjokkaat olisivat edes aavistuksen kiinnostuneita myös näyttelykehässä pyörähtelystä. Mitään intohimoisia näyttelyihmisiä en etsiskele, enhän sellainen ole itsekään, mutta olen nähnyt pentueiden eteen suuren vaivan ja totta kai mieluusti hakisi työnsä tuloksille jonkinlaista ulkopuolista kritiikkiäkin. Jos siis haet pentua perheenjäseneksi, pystyt sitoutumaan turkinhoitoon ja olet edes pikkuisen kehiin päin kallellaan, niin olepa yhteyksissä.

Tässä pentuja silmien kera - ensin Fiinan A-pennut ja sitten Stinan B-lapset. :D

Stinan ja Brunon jälkikasvulle tuli eilen mittariin yksi viikko ikää. Pentulaatikossa on kaikki hyvin ja pennut tuhisevat tyytyväisinä, joten tässä vaiheessa kasvattaja pääsee vielä helpolla. Pennut saivat työnimensä ja viralliset nimetkin on päätetty, joten tässä esittelykierros kuvien kera:

Fiinan ja Wilden pentukolmikko syntyi 10. syyskuuta ja tässä vaiheessa odotellaan kovasti, että silmät alkaisivat raottua. Painoa kaikille on tullut roimasti, maitobaarissa toisin sanoen riittää tarjoilua. Pennut muistuttavat ehkä enemmän marsuja kuin koiranpentuja.

Työnimet ja virallisetkin nimet on jo keksitty, joten tässäpä lyhyt esittely prinsseistä ja prinsessasta - sillä sellaisiksi kaikki Entre Nous -bolonkapennut nyt ja vastakin ristitään. Kuvat on otettu kunniakkaassa yhden viikon iässä.

Pidimme elokuisena viikonloppuna koko viikonvaihteen mittaisen pyrtsien kasvattitapaamisen, jossa yhdistimme voimamme Tanja Salomiehen, Kennel Salokannel, kanssa. Meitä oli sellaiset 25 ihmistä ja vähän enemmän koiria touhuamassa Taipalsaaren Solkeissa Lappeenrannan Palveluskoirayhdistyksen kesäpaikassa. Ohjelmassa oli tutustumista rallytokoon Tuula Temolan opastuksella. Metsässä taas hätisteltiin hirvikärpäsiä ja treenailtiin hakua ja viestiä Claudia Ottkan opissa. Kiitos kummallekin koutsille!

Saunominen, lammessa uiminen täysikuun loimottaessa, kodassa grillailu, syöminen ja tietysti rento ajatustenvaihto kuuluivat tietysti myös ohjelmaan. Lyhyesti tiivistettynä: oli kivaa! Iso kiitos kaikille mukana olleille. <3

Ohessa muutama valikoitu kuva viikonlopulta.

Melkein naapurissa, Tanja Salomiehen Salokannel-kennelissä on omaa kainaloaan odottelemassa mitä sympaattisin pyrtsipoika Putte, Salokannel Iceman. Putella on isänään minun oma Möykkyni, vähän virallisemmin Merlin eli Entre Nous Cumin des Prés ja sen emä on yhtä lailla tasapainoisella luonteella varustettu Loisto, Salokannel Dice.

Putte on tyyni, hyväntahtoinen poika, joka kasvaa ihan koiran kokoiseksi eli ei jää mediagilitytähdeksi. Puttea voi kysellä suoraan kasvattajaltaan salokannel@pp.inet.fi tai 040 544 5688 / Tanja.

Vaikka takana on muutamia kymmeniä vuosia koirankasvatusuraa, niin uusi aina jännittää. Olen ihan töpinöissäni, kun odottelen, mahtavatko viikon välein astutetut bolonkatytöt Fiina ja Stina olla kantavia. Jos kaikki menee odotetusti, syyskuun toisella viikolla syntyvät ensimmäiset Entre Nous bolonkaprinssit ja
-prinsessat.

Pieniä merkkejä on ilmassa. Fiina, jonka astutuksesta on nyt kulunut reilut kolme viikkoa, päätti eräänä iltana asettua mieluummin lelukassiin kuin ruokakuppinsa ääreen. Tulkitsin sen toivorikkaana juuri oikea-aikaiseksi pahoinvoinniksi.

Prinsessoille mikään ei ole liikaa, joten tilattuna on jo uudet pentulaatikot ja pentuaitaukset. Pieniä leluja tulee tilailtua nettikaupoista ja Espanjan reissulta mukaan tarttui pussikaupalla froteelenkkejä, joita voi sitten antaa pennuillekin mukaan. Vauvashoppailu on niin mukavaa. :)

Laitan tähän muutaman kuvan tyttöjen ihanista sulhaspojista. Wildehän oli lainassa Ruotsista enkä ole koskaan tavannut yhtä elämäniloista ja reipasta koiraa. Menetin sydämeni ihan täysin. Wilde on kesätukassa, mutta silti kuvista näkee, että hieno mies on kyseessä. Ihastuin syvästi myös Stinan sulhaspoikaan Brunoon. En millään malttaisi odottaa, minkälaista jälkikasvua näistä keskenään hyvin samantyyppisistä pareista tulee.

Festan ja metkun poikakaksikko, työnimiltään Veeti ja Sampo, ovat paria päivää vaille viisiviikkoiset. Tutkimusretket suuntautuvat päivä päivältä pidemmälle ja tänään, ensimmäisenä kunnon lämpimänä kevätpäivänä pojat pääsivät tallailemaan pitkin pihaa.

Jokainen koiria kuvannut tietää, miten järkyttävän vaikea yhdistelmä on kirkas auringonvalo, jyrkkä varjo ja liikkuva kohde. Merle-värisestä pennusta vielä jotain kelvollista saakin aikaan, mustan kuvaaminen tuo tullessaan isoja ongelmia. Siispä kuvieat jäivät vähiin eikä niidenkään laadussa ole hurraamista, mutta tässä nyt kuitenkin muutama otos parempien puutteessa.

Pojat ovat myös saaneet viralliset nimet. Herrat ovat Entre Nous Excellence Noir ja Entre Nous Extrême Bleu. Pentue on aakkosissa X-pentue, mutta kirjain osoittautui aivan liian vaativaksi, joten on tyytyminen äännetynä "exään". :D

Toinen pojista on vailla omaa ihmistään, mieluiten myös hitusen näyttelyistä kiinnostunutta,sillä ainakin tässä vaiheessa pidän pikku miehiä varsin lupaavina.