Koirankasvattajan elämä on melkoista aaltoliikettä. Siinä, missä onnistuneet pentueet, kotona tassuttelevat pikkutassut ja onnistuneet kotivalinnat tuottavat sanomatonta iloa, epäonniset synnytykset ja sairastuneet pennut kovertavat sydämeen kraateria. Viimeisin surullinen kokemus oli Sandran pentue, jota odotin innolla syntyväksi ihan näinä päivinä. Reilu viikko sitten Sandra alkoi kuitenkin valua vihreää. Sikiönesteiden vuoto on väistämättä merkki siitä, että istukka on irronnut ja joku pennuista kuolee kohtuun. Koska synnytykseen oli vielä reilusti aikaa, ainoaksi keinoksi jäi aloittaa antibioottikuuri ja katsoa, mitä tuleman pitää. Ultrassa mahassa näytti olevan kuolleen pennun lisäksi yksi elävä.

Viime perjantaina Sandra kävi pissalla, ja yllätyksekseni sen takapäästä pilkistivät pienet takatassut. Avautumisvaihe oli alkanut, etuajassa, ja kuollut, jo mustunut pentu oli päässyt valahtamaan ulos kohdusta. Toivorikkaana valvoin yön ja seurasin synnytyksen etenemistä. Varhaisina aamutunteina alkoivat ponnistukset, ja syntyihän sieltä se eläväksi oletettu pentukin. Valitettavasti pieni poikapentu oli menehtynyt jo synnytyskanavassa eikä sitä voinut enää pelastaa. Kovin epävarmaa sen selviytyminen olisi ollut muutenkin, sillä keskospojalla oli painoa vain vaivaiset 57 grammaa, yhtä paljon kuin oli tiineyspäiviäkin. Sandra raasu suri menettämänsä pennun perään useita päiviä, mutta näyttää nyt vähän kerrassaan virkistyvän.

Tällaiset menetyksen ja epäonnistumisen kokemukset ovat väistämättömiä, jos kasvatustyötä tekee hiukankaan pidempään, mutta kyllä ne satuttavat syvältä ja pakottavat miettimään harrastuksen järkevyyttä. Ihan vastaavanlaista tapausta minulle ei ole aiemmin osunut, kaipa tämäkin oli koettava. Tunteiden vuoristorataa helpottaa hiukan se, että Stina on myös astutettu, ja se näyttää olevan varsin tukevasti kantava. Pentujen on määrä syntyä jo ensi viikolla, ja tässä vaiheessa uskallan toivoa, että kaikki sujuisi oppikirjan mukaan.

Koronan pelosta huolimatta piipahdimme Messukeskuksen Voittaja-näyttelyissä eikä millään turhilla tuloksilla. Pyrtsikasvatit napsivat roppakaupalla titteleitä, ja ihanat kasvatinomistajat esittivät myös kasvattajaluokan, joka sai ihanan arvostelun ruotsalaiselta roduntuntijalta Sonny Strömiltä: "Indivier av Indivier av fyra kombinationer. Utm rastyp o utm proportioner. Härliga huvuden o utryck. Välbyggda, välgående o pälsar av utm form o kvalitet.  Är nöjd att bedöma dem."
​Onnea Nora & tuore Helsinki VW-21 ja VW-21 Chere (EN Ne-M'Oubliez-Pas) sekä V-22 Unique (EN Vainqueur En Bleu) sekä Tarja ja Penita & V-21 Freya (EN Ya de la Joie Près l'Épinette)! Kiitos esittämisavusta Hanna!
Koko lystin kruunasi juuri vuoden täyttänyt Diora-muru, joka oli sunnuntaina venäjänbolonkakehässä PN2 ja kuittasi tittelin JW-22.
Meillä uutta vuotta otetaan vastaan toiveikkaissa merkeissä, sillä Sandra astutettiin aivan joulun alla, ja vuoden alkupäivinä Stina tapaa oman sulhaspoikansa. Jospa kevättalvelle saataisiin elämän piristykseksi pikkutassujen tassuttelua.
​
Diora (kuvassa) toivottaa kaikille rauhallista uutta vuotta ja mahdollisimman vähän räiskettä, sekä kaikkea hyvää uudelle, alkavalle vuodelle!

Blogistani ei pääse usein lukemaan näyttelykuulumisia - niissä tulee ensinnäkin käytyä melko säästellen, enkä nyt muutenkaan katso tähdelliseksi raportoida jokaista kehäpyörähdystä erikseen. Nyt on kuitenkin pakko ihan pikkuisen kehaista. Vasta yhdeksän kuukauden ikäinen Diora (Entre Nous Velikaya Knyazhna Diodora) alias Diidii on käynyt nyt syksyn mittaan esittäytymässä kolmessa näyttelyssä, ja olen vieläkin ällistynyt lopputulemasta. Plakkarissa on 2xROP ja kerran VSP, eikä se tyttö nyt ihan yksin kehissä esittäytynyt, tasokkaita kilpakumppaneitakin oli paikalla. Pakko on tunnustaa, että kyllähän se  kasvattajan sydäntä lämmittää, että saa kasvatistaan positiivisia arvosteluja. Mukana reissuissa on ollut myös Nasha (Russkaya Roskosh Glasha Radost' Nasha), joka on sekin palkittu paristi erinomaisena ja SA:n arvoisena, ylikiloistaan huolimatta. Jäi nimittäin tytölle yhden pennun pentueestaan vararavintoa, joka tuntuu jämähtäneen kylkiluiden päälle aika tiukkaan. Ei muuta kuin lenkille, niin koira kuin omistajakin, jolla on niitä liikakiloja suhteessa vielä vähän enemmän.

Ensi viikonloppuna katsotaan Lahden näyttelyssä, joko meidät palautettaisiin ruotuun ja takaisin maan pinnalle. :D

Fiina synnytti elokuussa potran pentukaksikon, jotka tätä kirjoitettaessa kiskovat innolla muristen ja reuhtoen villasukkaa. Se sukka on jalassani. Työnimillä Glasha ja Grisha toistaiseksi temmeltävät pennut ovat ilmiömäisen hauska parivaljakko, jonka seurassa aika ei käy pitkäksi. Tällaisissa pienissä pentueissa on se etu, ettei pentusten touhuihin oikeastaan missään vaiheessa kyllästy, kun jätöksiin ei tallaa (koska aina ne löytää ensin sukanpohjalla) joka askeleella, ja hoitotoimiin sun muihin arjen touhuihin totutettavia ei ole kokonaista komppaniaa.

Ihan kuin Strömsössä ei tämäkään synnytys sujunut. Odotuksissa oli isompi pentue, jossain vaiheessa ultrassa katseltiin selkeästi neljää sykkivää sydäntä. Viikkoa ennen synnytystä Fiina alkoi vuotaa vihreänmustaa sikiönestettä, ja kävi selväksi, ettei pennuilla ollut kaikki hyvin. Sydänääniä löytyi enää kahdet. Ultrassa käytiin pariinkin otteeseen, kun jäljelle jääneiden tilaa arvioitiin, ja suunniteltua sektiotakin pohdiskeltiin. Lopulta päädyimme eläinlääkärin kanssa siihen, että annetaan Fiinan yrittää synnyttää luonnollisesti. Viimeinen viikko meni jännätessä ensinnäkin sitä, pysyvätkö kaksi pentua elossa ja sitä, miten synnytys sitten lopulta sujuisi. No, pennut syntyivät - kovin, kovin hitaasti, mutta pirteinä. Syntyneiden joukossa oli yksi viikkoa aiemmin kohtuun kuollut pentu, yksi oli mitä ilmeisemmin mennyt kesken jo aiemmin, ja imeytynyt pois. Taas yksi oppitunti lisää synnytyskokemusten kirjaan. Onneksi Fiina on hyvä synnyttäjä, jolla on ilmeisen tilavat synnytystiet. Kuolleen pennun synnyttäminen on pienelle koiralle iso riski. Elävät pennut olivat syntyessään ihan reilun kokoiset, syntymäpirteät, ja pontevasti ne ovat kasvaneetkin.

Kumpaisellekin, niin Glashalle kuin Grishallekin on näillä tiedoin jo kodit valikoituina.

Niinhän sitä sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Fiina on muuttunut kovin tyyneksi ja syykin on selvä, mahassa pyöriskelee useampi pennunalku. Jännitys tiivistyy elokuun puolivälin jälkeen.

Nashan ainokainen, kerta kaikkiaan hellitelty ja pienestä pitäen huomattavan villi poika löysi itselleen kodin, jossa se epäilemättä pääsee toteuttamaan luontaisia ominaisuuksiaan. Vauhtiahan tästä Villestä ei totisesti puutu. Vauhti-Ville tai Ville-vallaton tottelee vastaisuudessa nimeä Ilya, venäläisen taiteilijakuuluisuuden Ilya Repinin mukaan. Tai no, näinköhän tottelee, mutta toivotaan, että ainakin tunnistaa uuden nimensä. :D Reilun viikon Vil... eikun Ilya vielä täällä Luumäellä viilettää ennen kuin pääsee viihdyttämään uutta perhettään.

Ilo Nashan pentujen syntymästä ja painojen huikeasta noususta oli ennenaikainen. Viikon vanhoina pennut alkoivat yllättäen hyvin nopeasti hiipua ja lakkasivat imemästä. Maitoa pursuillut äitikoira ehtyi, ja sillä todettiin kohtutulehdus. Viisi vuorokautta nesteytystä ja keinoruokintaa kahden, kolmen tunnin välein riitti pelastamaan Fyodor-pojan, mutta sisko Feodora ei jaksanut taistella. Niinpä Nashalla on nyt hoidettavanaan vain yksi pentu. Koettelemus oli rankempi kuin sanoin voi ilmaista, ja vaikka pitkän kasvattajauran varrelle on mahtunut monenmoista, tällaiset tilanteet tekevät edelleen henkisesti tiukkaa. On vain opittava, ettei kaikkea voi pelastaa, vaikka miten haluaisi.

Positiivista on, että Fyodor kasvaa ja kehittyy normaalisti, ja Nasha on äärimmäisen huolehtivainen emä. Tulehdus saatiin hoidettua, ja maito laskeutui takaisin, vaikkakin sitä riittää melko niukalti. Nyt, tasan kolmen viikon iässä pentu pääsee maistelemaan vähän oikeaakin ruokaa. Kuva on viikon takaa, kun mittarissa oli kaksi viikkoa.

On sanomattakin selvää, että tästä pikkuprinssistä tulee melkoisen hemmoteltu tapaus.

Meillä on ollut mahtavasti ketjutettuja pentueita viime aikoina. Kun Stinan pennut lähtivät, Pinnin syntyivät... ja kun Pinnin pennut matkasivat maailmalle, syntyivät Nashan pennut. Ja onneksi syntyivät, melkein, mutta ei ihan oppikirjan mukaisesti.
Nashan vatsa ei vaikuttanut loppusuoralla kovin suurelta. Tunsin kyllä molemmin puolin liikettä, mutta aika hiljaista ja vaisua sellaista. Koska epäilys pienestä pentueesta heräsi, käväisimme tiineysröngenissä, joka vahvisti epäilyni - kaksi pentua siellä vatsassa köllötti pitkin pituuttaan. Näyttivät kuvassakin aika reilun kokoisilta.
Synnytys käynnistyi ajallaan, ja etenikin hienosti. Ensimmäisenä maailmaan kolmen vartin ponnistelujen tuloksena työntyi jalat edellä poika, jonka paino oli 149 grammaa. Aika reippaan kokoinen, mutta ei sentään ihan jättiläinen. Pirteä se oli, ja saman tien maitohanoilla.
Ja sitten odoteltiin. Nasha hoiteli poikaansa eikä näyttänyt merkkiäkään siitä, että aikoisi saattaa toisen pentunsa maailmaan. Meni tunti, meni toinen ja meni kolmaskin. Siinä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että on tehtävä jotain. Pentu lämpöpullon viereen, Nasha hihnaan, ja pakkoliikuttamaan. Juoksentelu pihalla ja rapuissa ei johtanut tulokseen. No, toinen klassinen keino käyttöön - emokoira pentuineen päivineen autoon ja ajelemaan pitkin kuoppaisia raitteja. Tultiin kotiin tuloksettoman ajelun jälkeen, ja siinä vaiheessa katsoin jo aiheelliseksi pirauttaa päivystävälle eläinlääkärille. Sovimme, että pakkailen Nashan autoon ja hurautan vastaanotolle, josko vaikka kalkkia ja oksitosiinia tarvittaisiin polttojen käynnistymiseen. Tämä taika sitten tepsi. Nasha oli jo kuljetuslaatikossa ja minulla kengät jalassa, kun se aloittikin napakat poltot. Pirautus eläinlääkärille, että emme toistaiseksi tulekaan, ja ohopsan, puolessa tunnissa maailmaan putkahti pulska narttupentu. Pentujen väli virahti neljään ja puoleen tuntiin, mutta yllättävän hyvin Nassikka jaksoi 193-grammaisen (!) matroonan ulos puskea. Muutenkin harmaantuva pääni sai kyllä pari uutta harmajaista hiusta. Narttupentu tulostui reippaana ja pussissa, joten mikäs hätä siinä, loppujen lopuksi.
Pentujen kutsumanimiksi sopisivat kyllä mainiosti Pilli ja Pulla, mutta ne saivat saman tien ihan virallisetkin nimet. Poika on Velikiy Knyaz Fyodor ja tyttö Velikaya Knyazhna Feodora. Kummallakin on näillä näkymin kotitarjokkaat odottamassa.

Sijoitustyttö Pinnin kanssa pentuprojekti sujui hienosti, ja olen niin iloinen siitä, että olen löytänyt sijoituskoirilleni niin ihanat, avuliaat ja yhteistyökykyiset kodit. Kiitos siis Hilpi ja perhe, että sain lainata aarrettanne! Pinnin ja Fidelin pentukolmikko matkasi viikko sitten kukin omaan kotiinsa, ja sijoitukseen niistä jäi Bella-tyttönen. Pojatkin vaikuttavat lupaavilta (eivätkö ne aina pentuina vaikuta?), ja olen toiveikas, että niistä kasvaisi mukavia rotunsa edustajia. En tiedä miksi edellisestä, Stinan pentueesta tuli otettua niin huonosti kuvia (laiskuutta kiireen keskellä), mutta Pinnin pennut tuli ikuistettua ennen muuttoa potretteihin. Tässäpä ne.

Huono omatunto ja tunnontuskat pakottavat kirjoittamaan tämän nähtäville - olen kovin pahoillani siitä, että kaikki pennunkysyjät eivät ole saaneet minulta vastausta vuoden ensimmäisinä kuukausina. Tämä ei kuulu toimintatapoihini, mutta varsin kiireisen elämäntilanteen takia olen ollut kyvytön purkamaan valtavaa sähköpostien tulvaa. Pentuja on kysytty kymmenissä ja taas kymmenissä sähköposteissa joka ikinen viikko. Kotisivujakaan en ehtinyt muutamaan kuukauteen päivittämään ajan tasalle. Oma tilanteeni on nyt hieman rauhoittunut ja lupaan korjata tapani. Ymmärrettävästi vastaus voi silti olla ei-toivottu, sillä muutamasta pennusta ei tietenkään riitä jaettavaksi kaikille.

Ja sitten niitä kivoja kuvia. Pinnin (EN Velikaya Knyazhna Beatrisa) pennut täyttivät eilen kolme viikkoa ja pitihän triosta kuvatkin napata. Ne selvästi pitivät Vainua idolinaan, vai isäksiköhän luulevat? Komea on Vainu, mutta kyllä Fidel-isä on vieläkin komeampi. :) Nimiäisetkin on jo pidetty, ja E-kirjaimessa mennään. Tässä esittäytyvät siten Evgeniya-tyttö ja veljensä Emel'yan ja Emilien.