Pitkien joulun- ja uudenvuodenpyhien aikana on ollut aikaa järjestellä ajatuksia. Olen uhrannut reilut kaksikymmentä vuotta intohimoiseen pyreneittenpaimenkoirien kasvattamiseen ja kymmenkunta vuotta siinä sivussa omistin leijonanosan vapaa-aikaani jackrussellinterriereille. En voi sanoa epäonnistuneeni kummankaan rodun kohdalla. Olen jälkikäteenkin ajateltuna varsin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Täydellisiä ne eivät ole, eivät kaikki toivotusti terveitäkään, mutta mielestäni olen onnistunut antamaan kummankin rodun kehitykselle oman pienoisen panokseni. Ainakin olen saanut tehtyä ihmisille mukavia perheenjäseniä ja harrastuskavereita, sellaisia, joiden kanssa on toivottavasti kiva elää ja olla.
Nyt taitaa olla uuden aika. Pyrtsimaailmassa täällä kotimaassa rodun sisällä vallitseva henki on kammottava. Jos en olisi omin silmin nähnyt, kuullut ja saanut osakseni sanoin kuvaamatonta, epäreilua ja törkeää loan heittoa, en uskoisi sellaista edes mahdolliseksi. Ihmiset jaksavat hämmästyttää. Perättömät, katteettomat, tuulesta temmatut syytökset ja julkinen myllytys sosiaalisessa mediassa jättävät jälkensä, niitä kantaa mukana sydämessään, vaikka kuinka koittaisi kovettaa mielensä ja yrittäisi olla pahoittamatta mieltään. Valitettavasti kohteiksi ovat useampaan otteeseen joutuneet myös sivulliset, kasvatinomistajat, joiden ei missään tapauksessa pitäisi päätyä keskelle kasvattajaa kohtaan suunnattua ryöpytystä. Mutta ihmiset osaavat olla täysin häpeämättömiä.
Minulle taisi tulla tuota maailmaa kiintiö täyteen. Olen rauhassa kypsytellyt jo pitkään jatkunutta tilannetta ja tullut siihen tulokseen, että irrottautuminen, niin vaikeaa kuin se onkin, on viisain ratkaisu. Ilman sen isompaa draamaa tai marttyyriasennetta luovutan suosiolla ja jätän tilaa niille, jotka tekevät kaiken aina paremmin ja ovat valmiita kritisoimaan puskista, herjaamaan ja huutelemaan, ihan vain siksi, että voivat. Olen nähnyt uskomatonta joukkohysteriaa, jossa kuoroon liittyy väkeä, vaikka he eivät edes tiedä, kenen laulua laulavat. Toivottavasti se heille joskus selviää, aikuisia ihmisiä kun kuitenkin enimmäkseen ovat.
Halusin kirjoittaa tämän julki, kaikille nähtäväksi, jotta huhut eivät ehdi edelle. Olen yrittänyt parhaani, tehnyt kasvatustyötäni niin perusteellisesti ja huolella kuin se vain on mahdollista. Olen tehnyt sitä hiljaa itsekseni, puuttumatta muiden tekemisiin. Se ei ole riittänyt. Minun perisyntini taitaa olla rehellisyys ja avoimuus, niillä eväillä tässä maailmassa ei pärjää. Pitäisi osata juonitella ja ilkeillä takaisin, vastata huutoon huudolla. Pitäisi osata manipuloida, valjastaa ihmisiä eturintamaan ja suojautua itse taka-alalle. No, en osaa enkä halua.
Kasvattejani on jalostuskäytössä eri puolilla maailmaa - tietenkin Suomessa, mutta myös Ruotsissa, Norjassa, USA:ssa ja rodun kotimaassa Ranskassakin. Jatkukoon työni toisten kasvattajien kautta.
Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, joten toki jätän itselleni vielä harkitsemisen varan, mutta tällä hetkellä tunnen oloni vapautuneeksi ratkaisun tehtyäni.
Russelimaailmaan en koe enää kuuluvani siitä yksinkertaisesta syystä, että rodusta tuli ensimmäisten kymmenen, antoisan rakenteluvuoden jälkeen yltiösuosittu. En löydä paikkaani maailmasta, jossa pentuja syntyy vajaan 800 yksilön vuosivauhtia ilman minun osallisuuttanikin. Minulle kasvattaminen on pienimuotoista yritystä ylläpitää ja parantaa rotua ja nykyisessä russelien kysynnän ja tarjonnan mittakaavassa koen sen vaikeaksi.
Luulen myös löytäneeni itselleni uuden intohimon kohteen. Venäjänbolonkat ovat ihastuttavia pikku koiria, jotka uutena rotuna täyttävät kaikki tarpeeni. Haluan opiskella rotua ja jos mahdollista, myös rakentaa sitä. Rotu on ihastuttavan epäyhtenäinen, jopa sellaisilta perustavaa laatua olevilta ominaisuuksiltaan, joita rotumääritelmä edellyttää. Näen sen kaiken haasteena. On selvää, että uudesta rodusta tulee paljastumaan ei-toivottuja asioita, etenkin kun terveyttä tutkitaan laajemmalti. Haluan olla jo alusta asti eturintamassa taistelemassa sekä terveyden että oikean rotutyypin puolesta. Kuono kohti uusia tuulia.
Huh, tulipas paatosta. Mutta tulipa sanottua. Ja tuntui hyvältä.
Nyt taitaa olla uuden aika. Pyrtsimaailmassa täällä kotimaassa rodun sisällä vallitseva henki on kammottava. Jos en olisi omin silmin nähnyt, kuullut ja saanut osakseni sanoin kuvaamatonta, epäreilua ja törkeää loan heittoa, en uskoisi sellaista edes mahdolliseksi. Ihmiset jaksavat hämmästyttää. Perättömät, katteettomat, tuulesta temmatut syytökset ja julkinen myllytys sosiaalisessa mediassa jättävät jälkensä, niitä kantaa mukana sydämessään, vaikka kuinka koittaisi kovettaa mielensä ja yrittäisi olla pahoittamatta mieltään. Valitettavasti kohteiksi ovat useampaan otteeseen joutuneet myös sivulliset, kasvatinomistajat, joiden ei missään tapauksessa pitäisi päätyä keskelle kasvattajaa kohtaan suunnattua ryöpytystä. Mutta ihmiset osaavat olla täysin häpeämättömiä.
Minulle taisi tulla tuota maailmaa kiintiö täyteen. Olen rauhassa kypsytellyt jo pitkään jatkunutta tilannetta ja tullut siihen tulokseen, että irrottautuminen, niin vaikeaa kuin se onkin, on viisain ratkaisu. Ilman sen isompaa draamaa tai marttyyriasennetta luovutan suosiolla ja jätän tilaa niille, jotka tekevät kaiken aina paremmin ja ovat valmiita kritisoimaan puskista, herjaamaan ja huutelemaan, ihan vain siksi, että voivat. Olen nähnyt uskomatonta joukkohysteriaa, jossa kuoroon liittyy väkeä, vaikka he eivät edes tiedä, kenen laulua laulavat. Toivottavasti se heille joskus selviää, aikuisia ihmisiä kun kuitenkin enimmäkseen ovat.
Halusin kirjoittaa tämän julki, kaikille nähtäväksi, jotta huhut eivät ehdi edelle. Olen yrittänyt parhaani, tehnyt kasvatustyötäni niin perusteellisesti ja huolella kuin se vain on mahdollista. Olen tehnyt sitä hiljaa itsekseni, puuttumatta muiden tekemisiin. Se ei ole riittänyt. Minun perisyntini taitaa olla rehellisyys ja avoimuus, niillä eväillä tässä maailmassa ei pärjää. Pitäisi osata juonitella ja ilkeillä takaisin, vastata huutoon huudolla. Pitäisi osata manipuloida, valjastaa ihmisiä eturintamaan ja suojautua itse taka-alalle. No, en osaa enkä halua.
Kasvattejani on jalostuskäytössä eri puolilla maailmaa - tietenkin Suomessa, mutta myös Ruotsissa, Norjassa, USA:ssa ja rodun kotimaassa Ranskassakin. Jatkukoon työni toisten kasvattajien kautta.
Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, joten toki jätän itselleni vielä harkitsemisen varan, mutta tällä hetkellä tunnen oloni vapautuneeksi ratkaisun tehtyäni.
Russelimaailmaan en koe enää kuuluvani siitä yksinkertaisesta syystä, että rodusta tuli ensimmäisten kymmenen, antoisan rakenteluvuoden jälkeen yltiösuosittu. En löydä paikkaani maailmasta, jossa pentuja syntyy vajaan 800 yksilön vuosivauhtia ilman minun osallisuuttanikin. Minulle kasvattaminen on pienimuotoista yritystä ylläpitää ja parantaa rotua ja nykyisessä russelien kysynnän ja tarjonnan mittakaavassa koen sen vaikeaksi.
Luulen myös löytäneeni itselleni uuden intohimon kohteen. Venäjänbolonkat ovat ihastuttavia pikku koiria, jotka uutena rotuna täyttävät kaikki tarpeeni. Haluan opiskella rotua ja jos mahdollista, myös rakentaa sitä. Rotu on ihastuttavan epäyhtenäinen, jopa sellaisilta perustavaa laatua olevilta ominaisuuksiltaan, joita rotumääritelmä edellyttää. Näen sen kaiken haasteena. On selvää, että uudesta rodusta tulee paljastumaan ei-toivottuja asioita, etenkin kun terveyttä tutkitaan laajemmalti. Haluan olla jo alusta asti eturintamassa taistelemassa sekä terveyden että oikean rotutyypin puolesta. Kuono kohti uusia tuulia.
Huh, tulipas paatosta. Mutta tulipa sanottua. Ja tuntui hyvältä.
RSS-syöte