Kivoja uutisia kerrottavana... kuluvan vuoden toisen pentueen suunnitelmat on lyöty lukkoon. Päätin astuttaa Lumon (EN Lumière Bleue) Piksulla (Drole d'Oiseau Mon Fine Mouche). Nyt joku sanoo, että toistan itseäni ja olen osasyypää geenipoolin jatkuvaan kaventumiseen, onhan minulla Piksusta jo kaksi aiempaa pentuetta. Tiedostan tilanteen oikein hyvin, mutta puolustuspuheenvuoronani kerrottakoon, että valinnanvaraa sulhoissa merleväriselle nartulle on vähintäänkin nihkeästi ja että uskon yhdistelmään ihan tosissani. Ei ole ollenkaan haitaksi, että pidän valtavasti Piksun jälkeläisnäytöstä sen aiemmista pentueista narttujeni kanssa ja että jälkeläiset ovat olleet toistaiseksi terveitä, niin paperilla kuin ihan elävässä elämässäkin. Eipä muuten haittaa sekään, että sukusiitosaste jää nollille viidessä polvessa ja erittäin matalaksi pidemmällekin katsottuna.

Kumpainenkin, sekä Piksu että Lumo kävivät juuri silmätarkastuksessa ja saivat terveen paperit. Piksu on jo kahdeksanvuotias, joten voinee jo luottaa siihen, ettei sillä todellakaan ole perinnöllisiä silmäsairauksia. Piksun polvetkin uusintatarkastettiin uusien jalostussuositusten mukaisesti ja nollaa ne olivat edelleenkin. Eipä tässä muuta kuin juoksuja odottelemaan. On enemmän kuin luultavaa, että astutus tapahtuu syysjuoksusta.

Töpseli (Entre Nous Oeil de Faucon), seitsemän kuukauden ikään ehtinyt musta hurmuriveikko matkasi eilen maailmalle, ei tosin sen pidemmälle kuin muutaman sadan kilometrin päähän Länsi-Uudellemaalle. Eron hetki oli haikea, mutta sydämen täyttää ilo siitä, että poika löysi rinnalleen "sen oikean" ja saatoin päästää sen matkaan kevyin mielin ja huojentunein sydämin. Kiitos Eveliina, että tarjosit Töpsylle oivan kodin ja paljon mukavia hetkiä vallattoman hymypojan seurassa!

Jotta kasvattaminen ei pääsisi tuntumaan liian kevyeltä ja huolettomalta, väliin mahtuu aina surua, huolta ja murhetta. Viime viikonloppuna kävin selviytymistaistelua Vissan toisen, kauniin mustan tyttöpennun kanssa. Valitettavasti hävisin. Pentu oli syntyessään virkeä ja sen paino lähti ensimmäisinä päivinä nousuun, tosin hitaammin kuin pentuesisarusten. Perjantai-iltana havaitsin, että paino oli heilahtanut alaspäin, vain muutaman gramman, mutta pentu oli selvästi kuiva. Se ei suostunut imemään emää, joten ryhdyin ruokkimaan sitä vastikkeella, säännöllisesti kahden tunnin välein. Imuote heikkeni nopeasti ja ruokinnasta huolimatta pentu vain heikkeni heikkenemistään eikä mikään tuntunut auttavan. Eläinlääkärillä kävimme lauantai-iltana nesteytyksessä, mutta pennun kohtalo oli jo sinetöity. Se menehtyi vielä samana iltana.

Selittämätön heikkeneminen jäi vaivaamaan mieltä, joten pentu on lähetetty Eviralle ruumiinavaukseen. Tuloksia on luvassa kuuden viikon sisällä.

Taas tuli todistettua, kuinka tärkeää on punnita pikkupennut säännöllisesti useamman kerran päivässä - silloin on ainakin toivoa havaita tällaiset käänteet ja aloittaa lisäruokinta ajoissa. Aina ei kuitenkaan voi voittaa... Onneksi pentulaatikossa majailee neljä kaiken aikaa pulskistuvaa, tervettä pentua. Pentulaatikossa istuskelu on tällaisten koettelemusten jälkeen parasta terapiaa. Alla muutamia kuvia hurmaavasta nelikosta. Pennut saivat työnimensä suomalaisten kirjailijoiden mukaan, syntyiväthän ne Runebergin päivänä.

Fajoun (Fajou de Loubajac) ja Vissan (EN Camomille Bleue) pennut syntyivät keskiviikkona iltapäivällä Suomen lippujen hulmutessa saloissa, tosin ei ilmeisesti niinkään koiramaisen perhetapahtuman kuin Runebergin päivän merkeissä.
Synnytys oli helppo, vaikka teimmekin pienen huviajelun Lappeenrantaan klinikalle yhden tiukasti kohdunsuuhun jumittuneen pennun takia. Klassisesti se päätti syntyä, kun pääsimme ovesta klinikan sisäpuolelle... Tuolla ajelulla on ihmeellinen teho, ennen liikkeelle lähtöä kun oli kuitenkin jo ehditty kokeilla pussillinen kotikonsteja pennun saamiseksi maailmaan. No, pentu oli syntymävirkeä ja saman tien ensiaterialla, kuten sisaruksensakin. Tai ehkä ilmaisu on lievänpuoleinen, nämä sankarit nimittäin vetelevät itseään aika vauhdikkaasti pitkin pentulaatikkoa ja kipuilevat Vissan kylkiä ylös alas. Perineet vanhempiensa vilkkausasteen?

Loppusaldo on kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Kuvatkin kertovat, että geenilotossa tuli taas yhdenlainen täyspotti, nimittäin kaikki tulokkaat ovat mustia. Osa kenties perii emältään harmaalaimennusgeenin, joten luvassa on mustia tai harmaita aikuisia. Jos tilastotieteen lainalaisuuksia olisi noudatettu, pennuista neljännes olisi ollut fawnin värisiä, siis hiekaruskeita ja puolet olisi perinyt emältään merle-geenin. Tilastot ja sattuma eivät vain kulje käsi kädessä, se on nähty monesti ennenkin.

Tyttöjä ei riittänyt kaikille pentukuumeisille ja syntyneelle kaksikolle on jo alustavasti kodit olemassa. Pojista yhdelle tai kahdelle haeskellaan omia perheitään.

Kerrassaan pakko julkaista pari mielestäni onnistunutta kuvaa viimeisillään kantavasta tulevasta äitikoirasta, jolla alkaa olla jo vatsassaan hienoista tilanpuutetta. Mieli on reipas, mutta selvästi normaalit juoksuhalut ovat vähentyneet eikä edes tuore hanki houkuttanut muuhun kuin arvokkaasseen tassutteluun. Ja sisätiloissa lempipaikka löytyy sohvalta tyynyjen päältä.

Jännitys tiivistyy, viimeinen odotusviikko pyörähtää juuri alulle...